Mun ukot on pitäneet katiskaa. Ei niin suuria ahvensaaliita kuin viime keväänä, mutta olemme vähän syöneet, vähän pakastanee ja vähän annoimme mummolle. Ja tosi pienet kalat ja perkeet keitin kanoille. Keitin aika pitkään (unohdin ulos hellalle...) niin olivat tosi pehmeitä.
Ankoista puheen ollen. Yksi viidestä kuoli. Ihan yllättäin, sillä aikaa kun olin permakulttuurikurssilla naapurikylässä. Ennen lähtöä aamulla kävin ruokkimassa ja silloin huomasin, että kyseinen yksilö oli jotenkin "jalaton". Annoin veteen vitamiinia, mutta kun tulin kotiin oli se hengetön :( Kaveri yritti sitä kai lämmittää ja kyhjötti sen kyljessä. (En oikeasti tiedä kykeneekö ankka moiseen myötätuntoon...) Muut ovat oikein reippaita ja opettelevat vaakkumista. Suurin vaalea on jo muuttumassa keltaisesta valkoiseksi. Mua niin harmittaa se kuollut ankka. Pistää miettimään, että mitä mä tein väärin? Mua näköjään ottaa tosi koville, jos eläinvauva kuolee. Eikö minusta olekaan eläinten hoitajaksi? Ehkä siinä oli joku vika, koska muut ovat ihan teveitä samoissa olosuhteissa. Seuraavana yönä en nukkunut vaan kävin ainakin kerran keskellä yötä tarkistamassa ankat.
Ensi yön luultavasti valvon kahden kanatipun kanssa. Ne ovat tänään kuoriutuneita. En laita niistä kuvia, jos ne vaikka heittävät veivinsä. Viime keväänä ihan ensimmäsistä kanatipukonehaudonnoista kaikki selvisivät hengissä ja kasvoivat aikuisiksi. Kukoille sitten tuli syksyllä noutaja. Myönnän se oli ihan minun vika se. Mutta se onkin ihan eri asia se.
Se ainoa henkiin jäänyt viiriäinen alkaa on jo ihan aikuisen näköinen, pienempi vain vielä. Enää se ei tarvitse lamppuakaan lämmittämään. Päivisin se asuu taimikammarissa, lasihuoneessa, mutta yöksi nostan ihan oikeasti talon sisäpuolelle.
Pikkupässit voivat erinomaisen hyvin. Leikkivät ja kirmaavat onnellisen oloisena pihalla. Niitä on mukava katsella ja pienen karitsan rapsuttelu on varsinaista hermolepoa.
Kasvimaata on jo hiukan aloitettu. Laitoin jo vähän jotain aikaisia lajikkeita kasvamaan. Aikaista perunaa, härkäpapua, palsternakkaa, porkkanaa. Nyt on kyllä niin aikaista, että hyvinkin voi tulla vielä koviakin pakkasia. Mutta toisaalta on niin aikaista, että hyvinkin ehtii vielä kylvää uudelleen, jos kaikki menee. Taimia olen koulinut ja melkein kaikki taimet alkaa olla laitettuina, paitsi avomaankurkut, kurpitsat ja ruusupavut ehtii hyvin kylvää vielä toukokuussa. Parempi, etteivät venyisi liian isoiksi sisällä. Ja tilakin loppuu...
Viime päivinä on ollut kaikkea ihan kivaa ja kivoja tapahtumia. Olen tavannut vanhoja ja uusia tuttuja, mukavia ihmisiä. Hämmästelen välillä ihmisten ystävällisyyttä ja ihmeellisiä hienoja kohtaamisia. Mutta sitten toisaalta... ihmettelen, miten tavattoman vaikeaa on olla ihmisten kanssa ja miten tavattoman kömpelö olen toisinaan sosiaalisissa tilanteissa. Tulee outoja tilanteita, joissa mietin, miten outoja ihmiset on. Vai olenko sittenkin minä se outo?
Olen lukenut erään bloggaajan sivuilta erityisherkkyydestä. En nyt linkitä kun en tiedä haluaako tämä henkilö, että linkitän tässä yhteydessä. Luin myös jokin aika sitten Kaarina Davisin postauksen
Outolintu? Ja minusta on alkanut tuntua hiukan siltä, että olenkohan minä erityisherkkä... Lainasin kirjastosta Juhani Mattilan kirjan: Herkkyys ja sosiaaliset pelot. Ja olen entistä vakuuttuneempi siitä, että olen erityisherkkä. Ja kun katselen perhettäni... tässä sinisessä talossa asuu ainakin 4 erityisherkkää. Jos tunnet perheemme, siinäpä nyt mietit siellä, että kuka meistä kenties ei ole :D
Jos jaksaisin voisin ehkä joskus kirjoittaa tästä enemmän joku päivä. Tai sitten en. Tuossa Kaarinan postauksessa puhuttiin väri-ihmisistä. Tuli jotenkin mieleen, meillä asuu kaksi ihmistä, jotka näkevät numerot väreinä ja toinen heistä näkee tuoksut väreinä. Kävelimme viime viikolla kotitietä pitkin ja yhtäkkiä esikoinen sanoi: "Äiti, täällä tuoksuu violetti." En haistanut mitään, mutta muutaman metrin päässä kukki näsiä. Joten kyllä, ihan varmasti saattoi tuoksua violetti. Tämä ei kenties liity mitenkään yliherkkyyteen, tai sitten se liittyy kovinkin paljon. En tiedä, en ole vielä tarpeeksi perehtynyt.
Minulla on toisinaan tosi vaikeaa pääni kanssa. Olen ihan varmasti ollut vuosia enemmän tai vähemmän masentunut. Olen pelännyt mennä tarkempiin tutkimuksiin. Pelkään saavani jonkin kauhean diagnoosin ja kasan lääkkeitä. Minulla oli mielialalääkkeet reilut puoli vuotta. Nyt kun resepti olisi pitänyt uusia. Jätin uusimatta. Pienensin pikkuhiljaa itsekseni annostusta. Huom. älä tee näin! Kannattaa jutella lääkärin kanssa. Paitsi, jos on tällainen itsepäinen jäätäpää, joka tekee miten tekee. Kolmisen viikkoa lääkkeen loppumisesta kärsin puistatuksista, nykimisestä (vaikea selittää, mutta jotenkin vaan oli nykivä olo) ja oudoista oloista. Sitten helpotti. Olo on normaali. Tosin olen se lyhyt pinnainen oma itseni, niin kuin olen koko elämäni ollut. Suuremmin ei ahdista. Kuolema ei pelota. Unettomuutta on. Mutta tajusin jokin aika sitten, että olin ajoittain uneton jo lapsena. Alakoululaisena. Ehkä aiemminkin. Uni ei vaan tullut pelotti ja ahdisti. Samanlaista se on ollut aina. Toisinaan nukuttaa toisinaan ei sitten millään. Sosiaaliset tilanteet on myös ahdistaneet aina. On jännittänyt. Olen aina ylitulkinnut muita. Pahastunut ja loukkaantunut. Liian pienistä asioista. Äänenpainoista, katseista. Sanoista tai sanomatta jättämisistä. Ainahan tämä elämä on ollut samanlaista. Outoa ja ahdistavaa. Pelottavaa. Mutta hyvinä päivinä ylitsevuotavan onnellista ja ihanaa. Niin valoisaa ja kaunista. Runollista. Elämä on niin outoa. Haluaisin oppia ja sopeutua tähän maailmaan ja näihin ihmisten välisiin kuviohin. Mutta kun minä en aina niitä ymmärrä.
Menipä oudon vakavaksi nämä mietteet. Liian henkilökohtaisiksi. Mutta menköön. En jaksa sensuroida. Elän siinä uskossa, että olen blogissani anonyymi. Pahoin pelkään, etten ehkä ole. Voisin kertoa vain noista kivoista pikku projekteistani vain. Mutta sitten jäisi se elämä pois. Elämäni on kuitenkin enemmän kuin pelkkiä projekteja ja puuhastelua.
Outoja juttu vielä... Kotitiestämme on tullut tänä keväänä "suosittu ulkoilureitti". Tiemme ei oikeastaan johda mihinkään vaan loppujen lopuksi päättyy metsään. Tuossa pihassa meitä on jututtanut muutama "naapuri", jotka ovat lenkkeilleet. Siis voihan se olla, että ihan oikeasti vaan lenkkeilevät, mutta jotenkin tuntuu, että ihan vaan uteliaisuuttaan pällistelevät ja kyselevät kaikenlaista. Me ollaan sentään jo 10-vuotta asuttu, nyt ne on sitten rohjenneet tulla katsomaan tätä ehkä hiukan oudohkoa pihapiiriä, jossa on näitä "projekteja".
Ihmisten kanssa on kyllä tosi outoja kohtaamisia. Yksi mieltäni kovasti puhuttanut asia on se, miksi joku ei sano päivää vaikka säännöllisesti tapaamme? Olen ottanut itseeni. Mikä minussa on vikana, kun ei sanota päivää? Kyllä minä niin mieleni pahoitin taas tänään. Ehkä olen antanut itsestäni oudon ensivaikutelman aikoinaan? Tai ehkä vika ei ole minussa vaan sillä toisella on joku ongelma. Outoa, perin outoa. Olen päättänyt, että alan säännöllisesti hymyillä ja olla tosi ystävällinen näille kaikille päivääsanomattomille. Aion myös itse reipastua. Pitää sanoa päivää kaikille, jotka tuntuvat olevan tuttuja, vaikken nimeä muistaisikaan. Ja se ei varmaan haittaa, jos tulee sanottua päivää jollekin tuikituntemattomalle. Luultavasti siitä tulee hyvä mieli sille toiselle. Tai jos ei, se on sitten sen ongelma.
Nyt sanon kuitenkin Hyvää Yötä! Toivon kovasti Nukku-Matin tänään tulevan ajoissa :)
